Sivut

tiistai 24. marraskuuta 2015

Joe Abercrombie: Half a King

Kobolla oli fantasia- ja tieteisfiktiokirjojen alennuspäivät ja senhän tietää mitä siitä tulee - ostin neljä kirjaa. Niiden joukossa oli Joe Abercrombien Half a King, Shattered Sea -trilogian aloitusosa. Half a King on nuorten aikuisten fantasiateos, jonkä keskiössä on nuori mies Yarvi. Gettlandin kuninkaallisen perheen nuorimpana vesana ja käsipuolena hänestä on tuleva hengellinen mies, mutta kohtalo heittää hänet aivan muille raiteille. Hänen isänsä ja veljensä, kuningas ja kruununprinssi, murhataan kilpailevan naapurivaltion hallitsijan toimesta ja Yarvista tulee kuningas - tai puolikas sellainen. Yllätykset eivät pääty tähän, sillä myös jollakulla muulla sukulaisella on hinku kuninkaaksi kuninkaan paikalle.

Half a King on mutkattomasti etenevää fantasiaa. Se on selkeä pojasta mieheksi -kasvutarina, jossa aina muiden jalkoihin jääneestä, pettymyksiä tuottaneesta rammasta alkaa kehkeytyä kovien koettelemusten kautta mies. Yarvin kehityskertomus ei turhia kursaile, paikasta siirrytään toiseen vauhdilla, kärsitään, kestetään, kehitytään, saadaan lihaksia, vähän rakastutaan ja mikä tärkeintä, kasvetaan ihmisenä. Kovin viihdyttävää luettavaa ja helppolukuista myös englanniksi. Sotaisa ja verinen fantasiamaailma orjajärjestelmineen on hieman pehmeämpi versio George R. R. Martinin raakuuksia tulvivasta Tulen ja jään laulusta, mutta hyvin toteutettu. Tarinaan ja henkilöihin on helppo päästä mukaan ja juoni ei jää suvantoihin lillumaan, vaan etenee rivakkaa vauhtia ja yllättää lukijan pariin otteeseen aika isostikin.

Voin suositella fantasiadiggareille, mitään pahaa sanottavaa en kirjasta keksi. Kobolla luin hieman päälle kolmesataasivuisen opuksen alle kuudessa tunnissa (hehkutan taas lukulaite Kobon lukunopeutta mittaavaa statistiikkaa!) Tänä aamuna piti mennä Kobon sivuille ostamaan jatko-osa, Half the World, sillä pakkohan sitä nyt on päiväkahvin kanssa jotain luettavaa olla?

Half a King, Shattered Sea #2, 2014
Joe Abercrombie
Voyager (UK), Del Rey (US)
Mistä kirja: e-kirja Kobolle

tiistai 25. elokuuta 2015

Chris Beckett: Mother of Eden

Mother of Eden on itsenäinen jatko-osa vuonna 2012 ilmestyneelle Dark Edenille, synkähkölle tieteistarinalle, joka herättelee Raamattualluusioita lainaten luomiskertomusta sekä Kainin ja Abelin tarinaa.  Dark Edenissä vain kahdesta vieraalle planeetalle jumiutuneesta astronautista syntynyt sisäsiittoinen, viidensadan ihmisen populaatio sinnittelee yli 150 vuotta myöhemmin korkeiden ja kylmien vuorien ympäröimänä laaksossa, lukijan silmissä ironisesti Edeniksi nimetyssä, jonka kestokyky alkaa tulla tiensä päähän. Yksi heistä, John Redlantern, tajuaa tilanteen vakavuuden ja rikkoo vuosikymmeniä koossa pysyneen perheen, laajentaa maailman rajoja, ensimmäisenä ihmisenä Edenissä tappaa toisen ihmisen ja aloittaa uudenlaisen kehityksen aikakauden planeetan ihmisten keskuudessa.

Mother of Eden tapahtuu useita sukupolvia Dark Edeniä myöhemmin ja Eden on laajentunut käsittämään useita satoja ihmisiä ja erilaisia yhteisöjä. Osa populaatiosta on jakautunut vanhojen, John Redlanternin aloittamien, laaksosta poistumisen aiheuttamien riitojen mukaan Johnfolkiksi ja Davidfolkiksi. Teollisuuden ensimmäiset askeleet on otettu, kun metallia on löydetty ja sitä on opittu käsittelemään. Jos Dark Eden keskittyi kuvaamaan Edenin erikoista maailmaa - auringotonta planeettaa ja sen geotermisesta energiasta eläviä eläimiä ja kasveja ja kertomaan yhä uudelleen, mutta kekseliäästi, vanhan tarinan yhteisön jakautumisesta, Mother of Eden menee pidemmälle tarkastellessaan yhteisöjen luonnetta, maailman kehitystä ihmisen käsissä ja yksilön roolia toisistaan poikkeavissa ihmisryhmissä.

Dark Edenin tapaan myös Mother of Eden leikkii uskontoaiheella, tällä kertaa näyttäen kehityskulun, jossa tositapahtumista tulee tarinoita ja ennen pitkää legendoja, tai miten arkiset asiat muuttuvat ihmeiksi. Mother of Edenin tarkoitus tuntuu olevan herättää kysymyksiä menneisyyden ja tiedon luonteesta ja siitä, kuka sitä saa muokata ja miten. Mikä on se "oikea" tarina menneisyydestä, jota saa ja kuuluu kertoa? Kuka saa kertoa? Patriarkaalinen ja matriarkaalinen yhteiskuntajärjestys asetetaan vastakkain, kun pienestä, tasa-arvoisesta kyläyhteisöstä Johnfolkin nopeasti esiteollistuvaan New Earthin kaupunkiin tempaistu kaunis ja älykäs Starlight nai New Earthin tulevan hallitsijan, Greenstonen. New Earth on hierarkkinen yhteisö, jossa naisten päätäntävalta on kyseenalaistettu ja naiselta naiselle toistettua, itseltään ensimmäiseltä Edenin äidiltä Angelalta peräisin olevaa "salaista tarinaa" jakavia rangaistaan kuolemalla.

Mother of Eden on antropologisella tavalla kiinnostava. Se pureutuu kysymyksiin siitä, millainen on olla ihminen erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Dark Edenin ja Mother of Edenin planeetta, jonne ihmiset osuivat sattumalta eivätkä kehittyneet sen mukana, on kuin valtava laboratoriokoe siitä, millä tavoin ihmisyhteisö kehittyy ajan kuluessa. Tässä ajatuksessa piileekin teoksen mielenkiintoisin anti, sillä kerronnallisesti ja tarinallisesti Mother of Eden ei ole yhtä vakuuttava ja kiehtova kuin edeltäjänsä. Sen kertoma tarina on kovin tavanomainen tarina vallan ja muutoksen yhteentörmäyksestä. Myyttisellä tavalla tuttu oli myös Dark Edenin tarina, mutta siinä vanha tarina-aihe yhdistyi mielenkiintoisemmalla tavalla oudon ympäristön kuvaukseen.

Mother of Eden ei siltikään ole tieteistarinoita huonommasta päästä, vaan voin sitä lämpimästi suositella, joskin kannattaa lukea Dark Eden ensin. Vaistoan, että lähivuosina nämä kaksi kirjaa vielä muuttuvat trilogiaksi, joten jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Eden kehittyy maailmana.

Dark Edenin arvostelu on ilmestynyt blogissani aiemmin.

Mother of Eden 2015
Chris Beckett
Broadway Books
468s.
Mistä kirja: ostettu itselle

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Robinson Crusoe avaruudessa

Andy Weirin The Martian on astronautti Mark Watneyn tarina, robinsoncrusoemainen selviytymistaistelu avaruudessa. Mark hylätään kuolleeksi luultuna  Mars-planeetalle epäonnistuneen Ares 3 - tehtävän seurauksena ja muu miehistö matkaa kohti Maata, autuaan tietämättömänä Markin todellisesta kohtalosta. Tilanne näyttää pahalta, mutta ei hätää: Mark sattuu myös olemaan mekaanikko, kasvitieteilijä, hirtehinen vitsiniekka ja ultimaattinen selviytyjä.

Teos tavoittelee realistista ilmaisua lähes puuduttavan tarkoilla kuvauksilla teknologiasta ja sen toiminnasta. Jos minulla olisi hieman enemmän tietoa nykymallisesta avaruusteknologiasta, voisin ehkä erottaa paremmin, mikä on fiktiota ja mikä oikeasti olemassa olevaa teknologiaa. Tällaisen ummikon Weir onnistuu kuitenkin hämäämään (ja useasti myös puuduttamaan) infodumpilla, vaikka epäilyksiä joissain kohdin herääkin.

Mark on kuin ilmetty esikuvansa Robinson. Hän tallentaa kokemuksensa tunnollisesti lokiin ja taistelee selviytymisestään vieraalla maaperällä kaikkien unohtamana, ja selviytyy silti loputtoman kekseliäisyytensä avulla. Uskollinen apuri Perjantai on sitten ilmeisesti NASA. Selviytymistarina on kuitenkin saatu päivitettyä mainiosti nykypäivään, joskin Robinsonin lailla Mark on hieman liian sopiva kohtaloonsa. Mark on loputtoman innovatiivinen, luova ja vitsikkäältä luonteeltaankin kuin tehty vaikeisiin olosuhteisiin, jossa selviytyminen on koko ajan hiuskarvan varassa. Tämän vuoksi tarinan vitsit ovatkin tasoa "avaruuspuvustani loppuu kohta ilma, hahhahhaa!". Kuka tykkää millaisestakin huumorista. No, olihan se välillä ihan hauskaa ja tilanteeseen (todennäköinen kuolema asuttamattomalla planeetalla) sopivaa.

Kerronnallisesti teos painottuu alussa, keskivaiheilla ja lopussa hieman eri tavalla. Aluksi kerronta on lähinnä Markin ajatusten kuvailua ja loputonta yksityiskohtakimaraa, pikkutarkkaa kuvausta päivittäisestä selviytymisestä päiväkirjamaisesti retrospektiivistä. Keskivaiheilla kirjaan rysäytetään kerta heitolla mukaan useampi näkökulma ja kerronta muuttuu hajanaisemmaksi useiden dialogipätkien, tiedotteiden, kirjallisten viestien sekä Markin näkökulman myllerryksessä. Syntyy vaikutelma nopeatempoisesta uutisvirrasta, jossa eri hahmoille annetaan vain muutama rivi aikaa esitellä asiansa ja sen jälkeen siirrytäänkin jo heti seuraavaan asiaan. Hengästyttävän keskivaiheen jälkeen tarinankerronta jälleen onneksi tasaantuu. Kirja synnyttää näin vahvan elokuvamaisen tunnelman, jossa lyhyet kohtaukset seuraavat toisiaan. Eipä ihme, että Ridley Scott kyhäileekin kirjasta elokuvaa jo ensi syksyksi.

Jostain kumman syystä mukaan on pitänyt ujuttaa myös kaikkitietävä persoonaton kertojanääni, joka käy satunnaisesti summailemassa tilanteita tai käy kertomassa, mitä jonkin tapahtuman taustalla oli. Näissäkin kohdissa mieleeni tuli kamera, joka yhtäkkiä ei kuvaakaan maailmaa hahmon silmien takaa vaan siirtyy kuvaamaan tätä etäältä tai näyttää tapahtumia, joissa kukaan ei ole paikalla. Tällainen ratkaisu oli minusta hieman liikaa jo muutenkin ääniä täynnä olevassa tarinassa, ja olisi hyvin voitu jättää pois tarinan siitä kärsimättä varsinkaan, kun kertojanäänen ilmaantuminen on hyvin satunnaista ja joka kerta hieman yllättävää.

Kaikesta huolimatta pidän selviytymistarinoista. Tarinoista, joissa ihminen on yksin keskellä vihamielistä luontoa (tai avaruutta) mutta älynsä ja kekseliäisyytensä avulla silti voittaa esteet ja selviytyy. On välillä kovin puhdistavaa lukea ihmisistä, jotka vain puskevat eteenpäin ja selviytyvät, eivätkä esimerkiksi missään vaiheessa sorru henkisesti siitä ajatuksesta, että täällä sitä joutuu elelemään ties kuinka kauan vieraalla planeetalla, jossa ei ole ketään muita ja jonne todennäköisesti kuolee.

Lukukokemukseni myös mukavoittui, kun tajusin vain silmäillä puuduttavat teknologia- ja laskutoimituslöpinät läpi. Jostain syystä tämä tarina silti viehätti minua, vaikka näinkin siinä monenlaisia puutteita. Kerronnan epätasapaino aiheutti muun muassa sen, että kirjan aloittamisen ja lopettamisen välillä oli kolme kuukautta taukoa. Luulen, että kirja toimii elokuvana varsin mainiosti ja paljon paremmin. Mutta jos tykkäät avaruustieteisfiktiosta, jossa henkiinjäämiskamppailu on kuvattu yksityiskohtaisesti teknologianippelitiedon ja laskutoimitusten ryydittämänä, ole hyvä, tässä sinulle lukemista.


The Martian 2011/2014
Andy Weir
Crown Publishing
Mistä: e-kirja, ostettu itselle

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

José Saramago: Toinen minä

Katsoin jokin aika sitten elokuvan nimeltä Enemy. Siinä Jake Gyllenhaal esittää miestä, joka näkee sattumalta elokuvassa kaksoisolentonsa ja alkaa kuumeisesti selvittää, kuka tuo toinen on. Elokuva oli niin vahva elämys, että ryntäsin saman tien kirjastoon luettuani lopputeksteistä, että elokuva perustuu José Saramagon kirjaan Toinen minä.

"Tuokion ajan Tertuliano Máximo Afonso tuumi, että olisi tavaton helpotus kertoa alusta alkaen koko tarina, tämä kerrassaan omituinen, kummallinen, ällistyttävä ja ennenäkemätön kaksoisolentotapaus, todellisuudeksi muuttunut käsittämättömyys, järjelliseen yhtynyt mielettömyys, kertakaikkinen todiste siitä, ettei Jumalalle ole mikään mahdotonta ja että meidän vuosisatamme tiede on silkkaa typeryyttä, kuten muuan kirjailija sanoi."

Saramagon Toinen minä ei tyylillisesti oli samalla tavoin pahaenteinen ja painostava kuin elokuvaversionsa, mutta on silti kiinnostava. Teos alkaa samanlaisella juonenkäänteellä kuin Enemy, mutta sijoittuu selkeästi enemmän menneisyyteen, puhelinluetteloiden, kotipuhelimien ja videokasettien aikaan. Teoksen päähenkilö, historianopettaja Tertuliano Máximo Afonso, vuokraa opettajatoverinsa suosituksesta elokuvakasetin ja huomaa sivuosaa näyttelevän miehen olevan täsmälleen samannäköinen kuin hän itse.

Oman kaksoisolentonsa näkeminen elokuvassa suistaa Tertulianon raiteiltaan ja pian hänen koko elämänsä pyörii projektin - näyttelijän henkilöllisyyden selvittämisen - ympärillä. Statuksestaan tietoinen, kaikkitietävyyden ja persoonallisen hahmon välillä häilyvä kertoja vuoroin selittää Tertulianon ajatuksia ja vuoroin kuvailee tämän ilmeitä miettien, mitä Tertulianon päässä mahtaa liikkua. Tietäväinen kertoja keventää tarinan tunnelmaa muuttamatta sitä kuitenkaan koomiseksi mutta tekee kyllä selväksi, että lukija tietää kertojan kertovan tarinaa. Jopa sivun mittaisiksi pitkitetyt tajunnanvirtamaiset lauseet, upotusrakenteet ja dialogin upottaminen typografisesti muun tekstin sekaan varmistavat, että lukija varmasti seuraa ja ajattelee lukemaansa, sillä hetkenkin hairahdus kostautuu ja vaatii palaamaan takaisin.

Kaksoisolennon teema on kirjan mielenkiintoisinta antia. Mitä seuraa kaksoisolennon kohtaamisesta? Kumpi tuli ensin? Onko toinen toisen kopio? Jos on, mistä sen voi tietää? Saramagoa on luonnehdittu maagiseksi realistiksi ja jotain mystistä teoksessa on sen kuitenkaan olematta suoranaisesti fantasiaa. Itselleni elokuva jäi syvemmäksi kokemukseksi mutta Saramagon tyyliin tykästyneenä taidan kokeilla muitakin hänen teoksiaan. Kirjastoretkellä mukaan tarttui nimittäin toinenkin hänen teoksensa, Kaikkien nimet.

Toinen minä 2002/2005 (O Homem Duplicado)
José Saramago
Suomentanut Erkki Kirjalainen
Tammi
374s.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3


Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia 1Q84-trilogian toiseen ja kolmanteen osaan.

1Q84-trilogia alkaa, kun Aomame lipsahtaa rinnakkaismaailmaan laskeutuessaan moottoritien hätätikkaita. Rinnakkaismaailma eroaa Aomamen tuntemasta taivaansa osalta: vuodessa 1Q84 taivaalla on kaksi kuuta, tavallinen sekä toinen pienempi ja vihertävä. Aomamen kohtalo alkaa kietoutua yhä tiiviimmin Tengoon, joka haamukirjoitettuaan  salaperäisen Fuka-Erin kirjan, Ilmakotelon, alkaa kirjoittaa uutta tarinaa, joka sijoittuu Ilmakotelon maailmaan. Maailmaan, jossa on kaksi kuuta. Kolmannessa kirjassa sekä Aomame että Tengo etsivät toisiaan, vaikka Aomame joutuu piileskelemään murhattuaan eristäytyneen kultin, Sakigaken, johtajan ja Fuka-Erin isän.

Rinnakkaisuuden teema toistuu teoksessa eri tasoilla. Rinnakkaismaailma, maza ja dota, kuut.Teoksissa on pyöritelty monenlaisia teemoja ja täytyy sanoa, että pidin kahdesta ensimmäisestä kirjasta enemmän kuin tästä viimeisestä. Kahdessa ensimmäisessä osassa vahvana teemana kulki naisten kokema väkivalta ja Aomame kostajahahmona. Lisäksi juoni oli menevämpi. Kolmannessa osassa Aomame kyhjöttää piilossa ja odottaa kohtalon tuovan Tengon luokseen. Tengo kirjoittaa kirjaansa, mietiskelee ja hengailee koomaisen isänsä vuoteen äärellä. Sarjan päätösosan kliimaksi oli liian mahtipontinen ja huokui joka rivin välistä tuota mystistä sanaa "kohtalo". Jotkin teemat unohdettiin, jotkin asiat yliselitettiin ja toiset jätettiin arvailujen varaan. Osa teemoista heitettiin lähes kokonaan syrjään viimeisessä osassa ja mukaan otettiin tapahtumia ja elementtejä, joita ehkä voisi kuvailla sanalla "järjetön".

Kolmannessa osassa mukaan astuu myös Aomamen ja Tengon rinnalle kolmas kertojahahmo, Ushikawa, joka esiintyy jo toisessa osassa sivuhahmona. Ushikawan funktio on olla puhuva pää, joka kautta voidaan yksityiskohtaisesti selittää, kuinka tämä on palkattu Sakigaken kautta etsimään Aomame ja miten hän sen tekee. Puuduttavat jaksot pyrkinevät tarjoamaan jotakin Tengon ja Aomamen kohtalonomaisten ajatusten rinnalle tai kuljettamaan juonta niin, ettei se olisi kovin passiivisiksi muuttuneiden Aomamen ja Tengon harteilla. Ushikawa ei tuo tarinaan mitään sellaista lisää, joka minua olisi kiinnostanut. Lisäksi Ushikawalla on miltei yliluonnollinen kyky arvailla Aomameen ja Tengoon liittyviä asioita, mikä pelkästään ärsytti. Huokaisin helpotuksesta, kun tahallisen ällöttäväksi ja vastenmieliseksi tehty hahmo tukehdutettiin kuoliaaksi. Olisipa se tapahtunut aiemmin.


Kiinnostavinta 1Q84-trilogia olisikin ehkä ajatella kokonaisuudessaan maailmana, jossa kaikki asiat eivät saa selitystään ja niiden kuuluukin jäädä hieman pimentoon. Toisaalta koin, että juoni ja maailma eivät olleet aivan tasapainossa juurikin sen takia, että joidenkin asioiden outoutta ei selitetty, vaan laitettiin ikään kuin kaiken sen kumuloituvan outouden piikkiin. Ristiriitaisesti taisin kyllä edellisessä, kahta edellistä osaa arvioivassa kirjoituksessani valittaa, että Murakamilla on tapana toistella ja selitellä asioita hieman liikaakin, että kaikkea ei tarvitse vääntää lukijalle rautalangasta. Mutta ei sekään oikein toimi, että jotkin asiat selitetään puhki, eikä toisia selitetä ollenkaan. Ensimmäinen ja toinen kirja olivat selkeästi kokonaisuus ja toimiva sellainen, mutta kolmas osa oli epätasainen ja rasittava. Kirjan lopussa olin jo kovin kyllästynyt ja toivoin, että loppu olisi mennyt hieman erilaiseen suuntaan.

Meinasin laittaa tähän loppuun, että en kuitenkaan pidä kolmatta osaa huonona. Mutta mitä sitä kaunistelemaan, kolmas osa oli selkeästi huonompi kuin kaksi edellistä osaa. 1Q84:sen maailma ei pysynyt Murakamilla hyppysissä loppuun asti ja sortui viimeisessä osassa epätasaisuuteen niin kerronnassa kuin maailmassakin. Loppu oli jokseenkin ennalta-arvattava ja loppuvaiheessa sivuja kääntelin lähinnä kisakestävyydestä kuin oikeasta mielenkiinnosta hahmoihin tai maailmaan. Mälsää, sillä olisin halunnut tälle mammuttitrilogialle hyvän lopun.

1Q84 osa 3, 2010
Haruki Murakami
Suomennos Aleksi Milonoff
Tammi
446s.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Robin Hobbin Fool's Assassin ja kirjasarjojen koukuttavuus

Robin Hobb, Salamurhaajan oppipoika, Fitz ja Narri koukuttivat minut lapsena enimmäistä kertaa pahasti fantasiakirjallisuuteen. Siitä seurasi kausi, jonka aikana kävin läpi kirjaston hämyiseen takanurkkaan kasattuja, hyllyssä värikkäiden selkämystensä ansiosta erottuvia fantasiakirjoja tunnollisesti. Luettua kannesta kanteen tulivat muun muassa kaikki mahdolliset David Eddingsit, joiden jokseenkin toisteiseen tyyliin olen jo kyllästynyt, mutta Robin Hobb lumoaa aina vain.


Hobbia sekä suomeksi että englanniksi
Jos on olemassa joitakin kirjojen hahmoja, joiden kanssa minulla on erityinen suhde, niin niitä ovat Fitz, Näkijöiden suvun kruununprinssin äpärä ja hänen ystävänsä Narri. Mullistus ja Valkoinen Profeetta. Näiden hahmojen kanssa olen kulkenut yli kymmenen vuotta. Olinkin pakahtua, kun syksyllä 2014 ilmestyi Fool's Assassin aloittaen uuden trilogian, joka kulkee nimellä The Fitz and the Fool, nimensäkin mukaisesti jatkaen Fitzin ja Narrin tarinaa. Samalla hieman myös pelkäsin, että onko kolmas trilogia jo liikaa. Mitä jos tarina lässähtää? Mitä jos en pidä siitä?

Hobbin uusin teos on massiivinen tiiliskivi. Aluksi olin tähän luonnostellut tekstin, jossa yritin lyhyesti ja tiiviisti selittää teoksen keskeisimmät juonenpiirteet. Tekstiä tuli useampi kappale. Poistin koko höskän ja ajattelin kirjaesittelyn sijaan pohtia kirjojen sarjallisuutta. Sitä, miksi ihmiset lukevat kirjasarjoja, mikä saa heidät jatkamaan yhä uudestaan samojen hahmojen ja saman maailman parissa, mikä minut saa ryhtymään moiseen. Eikö olisi mielenkiintoisempaa vain tutustua aina uusiin hahmoihin, maailmoihin, juonirakenteisiin? Eikö ole puuduttavaa seurata juonta, joka saa päätöksensä vasta usean kirjan kuluttua?


Miksi luen kirjasarjoja

Jo lapsesta asti olen ollut viehättynyt nimenomaan kirjasarjoista. Aloitin Viisikoilla, tein suoran hyppäyksen lastenkirjallisuudesta aikuisten viihdeosastolle, kun aloitin lukemaan 47-osaista Jääkansan tarinaa ja sitä myötä siirryin paleofiktion kautta fantasiahyllylle. Yksittäisiä kirjoja muistan lukeneeni nuorena aika harvoin. Jostain syystä se, että sai olla samojen hahmojen matkassa tai uppoutuneena samaan maailmaan oli tuttua ja turvallista, mutta samalla tarjosi kuitenkin jokaisen kirjan kohdalla jotain uutta. Muistan itkeneeni luettuani jonkin kirjasarjan viimeisen osan. Kenen kanssa nyt jatkan matkaa? Hirveä vaiva etsiä uusi kirjasarja, kauhea emotionaalinen ponnistus kiintyä taas uusiin ja uusiin hahmoihin. Podin nuorena useasti hyvin rankkaa kirja- tai oikeammin kirjasarjakrapulaa.

Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärsin, että muutos on osa elämää. Aina ei voi velloa samoissa tarinoissa ja hahmoissa, ja uusi kirja on aina mahdollisuus. Vaikka uusi kirja tai sarja tuokin mukanaan riskin emotionaalisesta kriisistä, on se riski otettava. Tässä vaiheessa täytyy huomauttaa, että kyllä, tiedän kuulostavani Cosmopolitanin Näin selviät eksästä -kirjoituksilta. Mutta ainakin omalla kohdallani samat tunneskaalat liittyvät sekä fiktiivisiin että faktuaalisiin ihmis- tai maailmasuhteisiin, joskin näin vanhempana aika paljon lievempänä kuin teini-iän myllerryksessä.

Tuttuus ja turvallisuus. Nämä ominaisuudet lienevät kirjasarjojen rakastamisen ytimessä. Mutta eihän kukaan kuitenkaan jaksa aina samaa, ei saa olla liian turvallista. Kyllä se Viisikoiden kirjasta toiseen samana toistuva juonikaava alkoi jossain vaiheessa kyllästyttää. On saatava jotain uutta. Yllätyksiä. Siinä onkin kolikon toinen puoli: vanhojen tuttujen on jaksettava yllättää. Ja tätä kautta siirryttiinkin naistenlehtiretoriikassa osastolle Miten elvyttää vanhaa suhdetta? Jos tarina epäonnistuu uuden luomisessa ja jää pelkäksi saman kaavan toistamiseksi, ei auta kuin ottaa ero. Muistan kyllästyneeni Robert Jordanin Ajan pyörään jo ensimmäset seitsemän kirjaa luettuani, mutta joissakin sarjoissa sentään hahmot jopa paranevat vanhetessaan.

Fitz ja Fool's Assassin

Vuosien saatossa kahden trilogian (Näkijän taru, Lordi Kultainen) verran olen seurannut Fitzin tarinaa. Vaikka kirjat pohjimmiltaan kertovat Fitzin ja Narrin suhteesta - sekä ystävinä että maailman kohtaloa muuttavina Mullistuksena ja Valkoisena profeettana, on teosten keskiössä silti Fitz. Fitzin näkökulma hallitsee kerrontaa ja olen oppinut tuntemaan hänet reflektoivana, pohtivana ja usein myös tunteissaan ja menneissä muistoissa vellovana hahmona. Hobb rakentaa Fitzin hahmon pala palalta ja lukijana saamme seurata Fitzin kehittymistä kuusivuotiaasta viisikymppiseksi, kun kuumaverisestä, nuoresta kruununprinssin äpärästä ja salamurhaajasta kasvaa huolehtiva isä, rakastava aviomies ja uskollinen ystävä.

Omaan kokemukseeni hahmosta ja hänen kauttaan kerrottuun tarinaan nivoutuvat ne hetket ja elämäntilanteet, joissa olen ollut, kun kirjoja olen lukenut. Fitzin tarina on kulkenut mukanani ala-asteelta saakka ja hahmo on muuttunut mielessäni jo joksikin suuremmaksi kuin merkit paperilla. En voi sanoa, että pitäisin Fitziä ystävänä, elävänä, itseni kaltaisena, samaistumisen kohteena tai todenkaltaisena. Hän on edelleen tekstin kautta luotu hahmo, joka kuitenkin on asettunut sisälläni sellaiseen asemaan, johon moni muu kirjallinen hahmo ei pysty.
Tämän vuoksi toivon täysin fiktiiviselle hahmolle kaikesta sydämestäni hyvää, mutta haluan silti nähdä, miten hän selviää kaikista niistä vaikeuksista, joihin hän on tuomittu joutumaan. Fitz on minulle tarpeeksi etäinen - keskiaikaisessa fantasiamaailmaassa asuva salamurhaaja - jotta voin samaistua häneen. Kuulostaa hullulta, että jokin on etäinen ja samalla samaistuttavissa, mutta niin se on. Fitz on edustaa minulle yhtä käsitystä siitä, millä tavoin kirjallinen hahmo voidaan kuvata ja miten hienosti se voidaan tehdä. Fitz tuo eteeni ihmisluontoon liittyviä ongelmia, sisäisiä dilemmoja, joita seuratessani olen oppinut jatkuvasti uutta, vaikka minun kohdallani - toisin kuin Fitzin - maailman kohtalo ei riipukaan omista päätöksistäni.

Yritän tässä muotoilla sellaista yleismaailmallista ajatusta siitä, että kirjasarjoissa voimme kenties nähdä hahmojen kehittyvän eri tavalla, kuin yksittäisessä kirjassa. En sano, etteikö hienoa hahmokehitystä voisi tapahtua yhden teoksen sisällä tai että kaikki, usean kirjan ajan seurattavat hahmot kehittyisivät mitenkään hienosti tai ylipäätään. Toiston ja uutuuden vuorottelun tulee näkyä mielestäni myös hahmoissa - psykologisesti uskottava hahmo muuttuu ajan saatossa eikä pysy samana huolimatta kaikesta tapahtuneesta kuten Kauniiden ja Rohkeiden kaksiulotteiset, botoxilla stailatut hahmorykäisyt. Kirjasarjan aikana lukijalle annetaan aikaa ja lupa kiintyä hahmoon, tarinaan ja tarinamaailmaan, kun seuraavia kirjoja on odotettavissa. Maailmasta, johon juuri tutustui, ei tarvitse luopua kun ensimmäisen kirjan viimeinen sivu on käännetty vaan tarinan voi odottaa jatkuvan.

Pari sanaa vielä Fool's Assassinista. Joku valitteli teoksen hidasta lähtöä ja alun verkkaista tempoa, minä en välittänyt. Halusin tietää joka asian, eikä minua haitannut, vaikka siihen käytettiin aikaa. Tylsää minulla ei ollut missään vaiheessa, miten olisi voinut olla? Olen puolueellinen, sillä haluaisin kuulla Fitzin tarinan vaikka se olisi kuinka pitkästyttävä. Onneksi Hobb on kuitenkin mestarillinen tarinankertoja ja tarina avautuu hiljalleen, kerros kerrokselta kuin lahjapaketti, jonka sisällä odottaa ihmeellinen tarina ja raastava loppu. Lukijan sielu on verillä ja seuraavam kirjan odotus tuntuu loputtomalta.

Mutta tätäkin se on, sarjojen lukeminen. Repivää odotusta.

Mihin sarjoihin sinä olet kiintynyt? Mitkä hahmot ovat ansainneet erityispaikan sydämessäsi?



tiistai 6. tammikuuta 2015

Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 & 2


Kun marraskuussa päätettiin, että lukupiirimme seuraava kirja on Murakamin Sputnik, rakastettuni, päätin tarttua hyllyssäni jo hetken odotelleeseen Murakamin toiseen järkäleeseen, 1Q84 -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka ovat ilmestyneet samoissa kansissa. Vaikka tuntuu siltä, että Murakamia on yleisesti hehkutettu, sain kuitenkin ystäviltäni Murakamin tuotannosta aika rankkaakin kritiikkiä. Kritiikin johdosta kiinnitinkin 1Q84:ssä aluksi ehkä hieman liikaa huomiota kovettuneisiin nänneihin ja erikoisiin seksikohtauksiin - selväksi ainakin tuli, että kirjailijalla on jonkin sortin pakkomielle rinnoista. Ja koska olen paatunut maisemakuvausten ja yksityiskohtaisen hahmojen ulkonäön kuvaamisen vihaaja ja koska jälkimmäistä löytyi 1Q84:sen alusta aika paljonkin, ärsytysmittarit heilahtelivat. Jatkoin kuitenkin lukemista, onneksi.

1Q84:n ensimmäinen ja toinen osa esittelevät kaksi päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarina kerrotaan. Vuoden 1984 Japaniin sijoittuvassa tarinassa Tengo on matematiikanopettaja ja kirjailija, Aomame liikunnanohjaaja, joka vapaa-ajallaan listii väkivaltaisia miehiä. Hahmot esitellään perusteellisesti menneisyyttä ja nykyisyyttä myöten ja aluksi heillä ei näytä olevan mitään yhteistä. Mutta pikku hiljaa, kun Aomame joutuu vahingossa moottoritien hätätikkaita laskeutuessaan omaa maailmaansa suuresti muistuttavaan rinnakkaismaailmaan, jossa on kaksi kuuta ja Tengo uudelleenkirjoittaa salaperäisen Fuka-Erin erikoista tarinaa, alkavat myös Aomamen ja Tengon tarinat kietoutua yhteen. Naisiin kohdistuva väkivalta, eristäytynyt kultti, rinnakkaismaailma ja fantasiaelementit nivoutuvat nätisti yhteen ja tarina, joka aluksi oli vain irrallisia narunpätkiä, alkaa kursiutua hienosti kokoon.

Ymmärrän kyllä, mikä Murakamissa viehättää. Muita teoksia lukematta voin sanoa, että tarinankertojana Murakami on mainio. Pienistä puroista syntyy suuri joki, olisi ehkä sanonta, joka kuvaa 1Q84:sen ensimmäisiä osia hyvin. Luin kirjaa mielelläni ja nautinnolla, vaikka jotkin kerronnalliset keinot pistivät häiritsevästi silmään. Yksi näistä oli toisto. Lähes samoja lauseita toisteltiin uudelleen eri yhteyksissä, mikä herättää kysymyksen siitä, etteikö Murakami usko lukijansa lukevan yli 50:tä sivua kerrallaan, ihan kuin asia olisi jo unohtunut matkan varrella. Haiskahtaa myös rautalangasta vääntämiseltä ja täten lukijan aliarvioinnilta. Kaikkea ei tarvitse alleviivata, myös lukijalle pitää jättää narunpäitä yhteen koottaviksi. Fiktiivistä maailmaa ei tarvitse tarjoilla valmiiksi tulkittuna ja selitettynä.

Joka tapauksessa hahmojenluonti oli etevää, mikä on 1Q84:sen ydin, sillä Tengo ja Aomame kannattelevat tarinaa. Eikä edes käynyt niin, kuin saattaa käy kirjoissa, joissa on kaksi (tai useampia näkökulmahenkilöitä, kröhöm George R.R. Martin), että toisen tarina on mielenkiintoisempi. Molempien tarinaa seurasin samalla innolla ja seuraavassa osassa odotan sitä, miten tarinat saadaan kiedottua yhteen. Myös juonikuvio on mielenkiintoinen eikä jätä rauhaan; salapoliisiromaani, rakkaustarina, scifi ja fantasia lävistävät teoksen. Salapoliisityö ei liity myöskään vain itse juoneen, vaan hahmojen menneisyyttä paljastetaan pala palalta, selittämättä kaikkea heti, luomalla hienovaraisia yhteyksiä asioiden ja tapahtumien välille.

Mielenkiintoinen kokonaisuus, nämä ensimmäiset osat 1Q84-trilogiaa. Mitään suuria, kirjallisia uuh aah -kokemuksia en vielä ole kokenut, mutta minulla on tuntuma, että 1Q84 on hitaasti syttyvää sorttia. Viehätys perustuu myös häpeilemättömään rakkautteeni, joka kohdistuu kirjasarjoihin ja paksuihin kirjoihin. Kun on päässyt tarpeeksi syvälle, ei halua heti nousta pinnalle. Onneksi 1Q84:n tarina ja hahmot olivat sellaisia, että ne jaksoivat pitää otteessaan eivätkä aiheuttaneet turhautumisen kokemuksia (mitä nyt välillä vähän keskityttiin liikaa tisseihin, mutta loppupäässä tästäkin fetissistä päästään jo hieman eroon). Nautinnollinen kokemus, jota voin suositella niille, jotka tykkäävät paksuista kirjoista.

Seuraavaksi olisi sitten luvassa postissa odottava kolmas osa ja samaiselta kirjailijalta Sputnik, rakastettuni, joka ajoi ainakin Nooran dissaamaan.

1Q84, 2009
Haruki Murakami
suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi
783s.